Vinkumista, taas vain

Mulla ei oikeastaan ole edes mitään postattavaa.

Oon taas yksin kotona, Leevi lähti eilen kahden yön lomilta takaisin armeijaan. En tykkää.

Jotenkin tottui jo pelkästään 2 yön/3päivän aikana taas siihen että joku on siinä vieressä, kokoajan.

Ja kyllä se eilen vaan otti sydämestä niin kovin, etten edes uskonut että noin kovin voisi riipaista,

kun Leevi laittoi taas kurkkusalaatit päälle :( 

Ihan kamalaa.

Onneksi muru tulee taas lauantaina kotiin, vaikkakin lähteekin jo sunnuntaina taas pois.. 

Mun puolesta armeijasta voisi olla lomia vähintään se 5päivää viikossa. Enempikin kävisi.

Oon yrittänyt ns. nauttia tästä yksinolosta, kuunnella hyvää musiikkia, meikkailla antaumuksella, yms, mutta ei se onnistu.

En mä osaa nauttia ajasta ilman rakasta, mä nautin elämästä vain silloin kun se on mun luona.

Perjantainakin mun piti lähteä kavereitten kanssa juhlimaan Saloon, mutta paikallisessa muutaman juotuani fiilis laski, enkä sitten lähtenytkään muualle kuin kotiin. Oli vain niin outoa ja tylsää ilman Leeviä.

Kuullostan varmasti tosi tyhmältä ja lapselliselta, kun vingun ja vongun tälläisestä näin kovin.

Kyllähän jokaisen ihmisen pitäis pystyä olemaan yksin? -Kyllähän mäkin pystyn mutta en vain nauti siitä..

Armeijahan on pakollinen jokaiselle miehelle, miksi parkua tuollaisen takia? - Haluan itsekkin että Leevi käy armeijan, ei tämä siitä ole kiinni.

En edes oikeastaan halua enkä jaksa selittää muille, mistä syistä mun olo on tälläinen.

Kyllä ne jotka tällä hetkellä, tai ovat jo aikaisemmin olleet, ns. 'inttileskiä', luultavasti tajuavat.

Mietin vain tuleeko tämä olemaan koko armeijan ajan tälläistä? 

Kauhea ikävä kokoajan, ruoka ei maistu, ne sydäntä riipaisevat hetket joina toinen pukeutuu taas armeijan varustuksiin, ja laittaa oven kiinni, ja minä jään yksin itkemään kotiin? 

En edes tiedä pitäisikö mun julkaista tätä postausta, mutta menkööt.